Kaikki on niin kaunista, ettei sitä melkein raaski katsoa vain kerran. Tai vain yksin. 
Vierastan myös ajatusta, että ihminen voisi niinsanotusti käydä luonnossa. Mistä luonto alkaa, mihin se loppuu?
Minusta me emme ole vain luonnon ympäröimiä, vaan siinä sisällä, samoin kuin luonto on sisällä meissä, koko ajan, yhteen kietoutuneina. Kuten ilma jota hengitämme. Joka myös ympäröi meitä, ja jonka ”luokse” voimme kuvitella menevämme lähtemällä ulos raittiiseen ilmaan, mutta ei silti ole yhtään hetkeä, jolloin emme imisi sitä itseemme, hengittäisi sisään ja ulos ja kantaisi sitä mukanamme jokaisessa solussamme. Jatkuva vuorovaikutus on elinehtomme, kaikenkattava symbioosi. Voimme ehkä kadottaa yhteyden, mutta emme fyysisesti irrota olevaisuudesta.