pia jaakkola
Valokuvaaja
Olen Pia Jaakkola, nurmijärveläinen maanviljelijä. Olen aina taltioinut kameralla lähiympäristöäni: peltoja, eläimiä, kasveja, kuunousuja ja auringoslaskuja, viljatilan arkimaisemaa. Näistä kuvista kokoan ensimmäistä kertaa pienen näyttelyn Krannilan kuivuriin. En kuitenkaan ole oikea luontokuvaaja tai valokuvaaja.
Kuvaan, koska minulla on sellainen tunne. Ja lähes aina mukanani siihen väline ( kamera tai kännykkä) ja tarve tallettaa näkemääni kaunista ja ihmeellistä. Mahdollisesti jakaa näitä meitä ympäröivästä alati sykkivästä elämästä napattuja pysähtyneitä hetkiä jonkun kanssa, palata rauhassa noihin, usein silmänräpäyksessä ohi meneviin tilanteisiin/hetkiin esim. eläinten kanssa, kuin sydämen lyöntejä, jotka vasta kuvaan malttavat edes hetkeksi asettua aloilleen ja antavat aikaa ja tilaisuuden nähdä ehkä vieläkin enemmän.
Kaikki on niin kaunista, ettei sitä melkein raaski katsoa vain kerran. Tai vain yksin.
Vierastan myös ajatusta, että ihminen voisi niinsanotusti käydä luonnossa. Mistä luonto alkaa, mihin se loppuu?
Minusta me emme ole vain luonnon ympäröimiä, vaan siinä sisällä, samoin kuin luonto on sisällä meissä, koko ajan, yhteen kietoutuneina. Kuten ilma jota hengitämme. Joka myös ympäröi meitä, ja jonka ”luokse” voimme kuvitella menevämme lähtemällä ulos raittiiseen ilmaan, mutta ei silti ole yhtään hetkeä, jolloin emme imisi sitä itseemme, hengittäisi sisään ja ulos ja kantaisi sitä mukanamme jokaisessa solussamme. Jatkuva vuorovaikutus on elinehtomme, kaikenkattava symbioosi. Voimme ehkä kadottaa yhteyden, mutta emme fyysisesti irrota olevaisuudesta.
Ja on lumoavaa, kun yht’äkkiä pelkän katsomisen sijasta alkaa nähdä, ettei sama jokapäiväinen arkimaisemamme olekaan koskaan sama, ei hetkeäkään. Kaikki on yhtä tarkoituksenomaista, tarkoituksenmukaista ja tarkoituksetonta. Miljoonia pieniä suuria tapahtumia ruohonjuurelta avaruuteen asti, lukematon määrä vuodenaikoja, vuorokaudenaikoja, säänvaihteluita, elämän jatkuvaa virtaa. Kuinka pellonpientareella voi nähdä sykähdyttäviä ihmeitä yhtä lailla kuin kaukomatkoilla tai kaukoputkilla. Kun alkaa nähdä lähelle.
Jokainen hetki on niin ainutlaatuinen. Näkemämme ”aina sama vanha maisema” on kuin kirja, jossa kansikuvan takana on ehtymätön määrä sivuja. Tai päättymätön elokuva, joka vain soljuu eteenpäin äärettömyyteen asti.
Olevaisuuden ihme, jolle mikään kuva ei lopulta tee oikeutta.
